Tässä syksyn aikana on mennyt väliin ihan kivastikin mutta taas tuo sohva (siis tämä, ei tuo) on alkanut houkuttelemaan liiankin kanssa. Jostain olisi saatava taas kipinä. Tai no, kyllähän se puntari yrittää potkia mutta ei se taida riittää.
Osallistuin pieni muotoiseen painonpudotusskabaan joka päättyy näinä päivinä. Ihan itse olin sitä ideoimassa mutta kappas, meikäläisen lopputulema taitaa olla plussaa ja ihan parin kilon verran. Ei mennyt ihan putkeen mutta eikös se jotenkin niin pitäis mennä että virheistään oppii? Toivottavasti.
Viime jouluna koin karmaisevana itsestäni otetut valokuvat, joissa iloisena lasten kanssa availen paketteja ja makkarat vain pursuvat ja tursuvat. Toki tuolloin imetin enkä voinut/halunnutkaan laihduttamalla laihtua. Nyt tilanne on eri mutta peilikuva yhtä masentava. Eikä oma olokaan ole mitenkään mahtava, kyykkyasento on mahdoton kahden sekunnin jälkeen ja töissäkin yksi päivä tulin siihen tulokseen, että ei tätä ruhoa ihan näppärästi taivutella ja sujahdella paikasta A paikkaan B. Kamalan noloa. Aina se on vaan se huominen jolloin muutosta havittelee. Miksi se ei voisi olla jo tänään? Ja jatkua hamaan tappiin eikä päättyä ensimmäiseen vastoin käymiseen? Miten ihmeessä tunnesyömisestä pääsee eroon?
Kuvasaasteeksi sohva. Ihania löhötyynyjä, vielä ihanampia vilttejä ja ah, niin ihania juustonaksuja! Tietenkään vaippoja, leluja ja kaukosäätimiä unohtamatta. Kaikki lähelle jotta voi vaan olla (ja lihoa).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti